Meistä muistisairaiden omaisista muovautuu usein pieniä muistisairausasiantuntijoita. Sen lisäksi, että me tunnemme muistisairaat vanhempamme tai puolisomme läpikotaisin, me myös tiedämme, millaisia arjen haasteita heidän kanssaan välillä nousee. Minun 76-vuotiaalla äidilläni diagnosoitiin Alzheimerin tauti vuonna 2015 ja osaan hänen uuden arkensa melkein yhtä hyvin kuin omani.
Kun ensimmäisen kerran mietin, voisiko äiti iloita ja hyötyä Gubben palvelusta ensimmäinen reaktioni oli: pärjäisikö avustaja muistisairaan ihmisen kanssa? Kestäisikö Gubbe-avustaja ärähtelyä, valitusta, samojen asioiden toistamista, minun mahdollista arvostelua, kaikkea, jonka sanomiseen ei enää ollut esteitä. Kestäisikö Gubbe-avustaja, jos äiti unohtaisi tapaamisen tai ei tunnistaisi jo monta kertaa paikalla käynyttä nuorta ystäväänsä?
Mutta ajatus siitä, että äidillä kävisi vieraana joku muukin kuin minä, oli niin houkutteleva, että päätin siirtää huoleni sivuun. Mitä pahaa voisi tapahtua? Äidin siskot eivät häntä juuri ole käyneet katsomassa eivätkä vanhat ystävät tunnu pitävän yhteyttä (monet pelkäävät muistisairaiden tapaamista), joten ajattelin, että ehkäpä uusi ystävä voisi häntä ilahduttaa.
Menin ensimmäiseen tapaamiseen mukaan. Seurasin, kuinka äiti alkoi ensin puhua englantia Olivia-Gubbelle, joka esitteli itsensä. ”Voit puhua suomea”, huikkasin vierestä, ja äiti yllättyi iloisesti.
Menimme äitini kotiin ja suunnitelmani mukaisesti en ryhtynyt päsmäröimään tilannetta vaan enemmänkin istuin vieressä ja hymyilin. Ensimmäistä kertaa minä saisin olla sivuosassa. Eikä minua siinä tarvittukaan.
Jo kymmenessä minuutissa huomasin, miten mukava äidistä oli kertoa tarinoita jollekin, joka kuuli ne ensimmäistä kertaa ja vastasi niihin jollakin toisella tavalla kuin minä. Kehon kieli kertoo meistä paljon, ja muistisairas ihminen aistii kyllä, kenellä on ystävälliset silmät ja kuka antaa hänelle aikaansa ja huomiotaan.
Äidin Gubbe-avustaja oli kiinnostunut hänen asioistaan ja osasi heti kommunikoida äidin kanssa niin, että hänen ei tarvinnut ponnistella eikä pelätä menettävänsä kasvojaan. Muistisairaan omainen huomaa sellaisen heti, koska se on harvinaista.
Totesin pian, että nyt minun on aika lähteä ja jätin äidin uuden Gubbe-avustajan seuraan.
Kävelin kotiin ja mietin, kuinka vähän äidin elämässä tapahtuu asioita, joista minä en tiedä. Näistä tapaamisista tulisi sellaisia.
Ilahduin, kun seuraavana päivänä sain Gubben toimistolta kuulumiset, eli tiivistelmän, mitä tapaamisessa oli tapahtunut. Iloista rupattelua, toisiinsa tutustumista, yhteisten harrastusten löytämistä (itsehän en voi kehua olevani loistava ompelija...). Sitä paitsi minun ei tarvitsisi koskaan muistuttaa äitiä tapaamisista, vaan sen teki Olivia-Gubbe.
Gubbe-palvelusta tulevat kuulumiset tapaamisista lämmittivät sen jälkeen joka tiistai. Oli juotu pullakahveja, keskusteltu saksan kielellä, jopa käyty Talvipuutarhassa. En osannut enää sanoa, kumpaa Gubbe-palvelu ilahdutti enemmän, minua vai äitiä, sillä minusta oli ihmeellistä, että joku muukin näki vaivaa äidin hyvinvoinnin ja elämänvoiman eteen. Tajusin, että pelkoni muistisairaan kanssa pärjäämisestä oli ollut turha: kyse oli pienistä hetkistä, toisen aidosta kohtaamisesta ja tarinoinnista ”leirinuotion äärellä”.
Muutaman tapaamisen jälkeen äiti lausui ensimmäisen kerran uuden ystävänsä nimen. Se oli minusta ihmeellistä: hän kykeni muistamaan! Mietin kuitenkin samalla, että erityistä kiitosta Gubbe-avustaja tuskin saisi muilta kuin minulta, sillä käynnit, kuten kaikki muutkin lähitapahtumat, sulivat äidiltä unohduksiin pian tapahduttuaan. Tästä syystä muistisairaan kanssa pitää ymmärtää, että tärkeintä on käsillä oleva hetki.
Tuntui, että viikot kuluivat nopeasti. Useana maanantaina havahduin, että ”tänään äiti saa taas seuraa”. Se tarkoitti, että yhtenä iltana viikossa minä voisin tehdä mitä tahansa tietäen, että äidin seurassa oli joku, joka välitti sillä hetkellä ainoastaan hänestä.
Kirjoittaja on helsinkiläinen 49-vuotias ruuhkavuosiaan elävä Hanna, jolle oma äiti on kaikki kaikessa.
